Vieraileva kirjoittaja (Ronjan tarina)

Hei! 

Olen Ronja, aivan tavallinen 16-vuotias lukiota aloitteleva tyttö. Tai ehkä en sittenkään aivan tavallinen. Pikemminkin olen hengenvaaralliseen tilaan itsensä syömättömyydellä ajanut tyttö. Kaikki alkoi elämässä lyhyen ajan sisällä tapahtuneiden muutosten ja vastoinkäymisten jälkeen. Elämäni oli sekaisin, en enää tiennyt kuka olin, mistä tulin, mitä elämältäni halusin vai halusinko edes mitään. 

Aluksi kaikki oli aivan viatonta ja syöminen vain unohtui aina välillä ihan huomaamatta. Ei kuitenkaan mennyt aikaakaan, kun syömättömyydestä tuli ikään kuin tapa. Tuntui hienolta, kun pystyi hallitsemaan elämäänsä edes jossain asiassa, mikään muu kun ei tuohon aikaan mennyt kuten olisin toivonut.

Ensin aterioita jäi väliin yksi, sitten kaksi ja pian niitä saattoi päivälle enää jäädä vain se yksi tai kaksi. Monet ystäväni huomauttelivat minulle asiasta. He olivat huolissaan ja yrittivät saada minua syömään, tuloksetta. Heidän sanansa antoivat minulle vain lisää voimaa ja itsevarmuutta jatkaa. 

Samoihin aikoihin aloittelin juoksuharrastustani. Rakastuin intervalleihin, joita vetelinkin usein pitkin syrjäisiä metsäteitä. Myös kadoksissa ollut kuntosalitreeni alkoi löytää tiensä takaisin elämääni. 

Painoni putosi pian 66 kilosta 57 kiloon ja oli monesti lähellä, etten pyörtynyt syömättömyyteni takia. En ole koskaan ollut ylipainoinen, eikä minulla ole ollut mitään syytä painonpudotukseen, sillä pituuttahan minulta löytyy kuitenkin 165cm.  Erityisen suuria muutoksia painossani ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka kehoni muuttuikin paljon. 

Mikä sitten avasi silmäni ja sai asiat muuttumaan? Siihen on vain yksi vastaus: eräs juoksulenkkini. Juoksin monia kilometrejä, vaikken kuluneen viikon aikana ollut syönyt kuin omenan ja juonut vettä. Jalkani olivat aivan hapoilla ja koko kehoa poltti. Itkin, huusin, tärisin ja vain juoksin. Juoksin, kunnes minun oli vain pakko pysähtyä. Jalkani eivät olisi kantaneet enää askeltakaan ja minuun sattui enemmän kuin koskaan aiemmin. Olin niin vihainen itselleni, koska olin luovuttanut. Se päivä kuitenkin muutti elämäni.

Ymmärsin tarvitsevani apua. Tiesin, ettei kaikki ollut enää kunnossa. Ystäväni olivat kuitenkin jo luovuttaneet kanssani, olin aivan yksin, juuri kun olisin eniten tukea tarvinnut. Tällöin tajusin, että oli vielä yksi ihminen, joka pysyi rinnallani. Hän kannusti ja tuki minua ja kuinka paljon hänen kanssaan söinkään! 

Tämä yksi ja ainoa ystävä pelasti henkeni. Ilman häntä tuskin enää olisin täällä. Tämä ystävä ei antanut minun missään vaiheessa luovuttaa, vaan sai minut uskomaan tulevaan. Hän piti minusta huolta, kun en itse siihen pystynyt ja kantoi, kun siipeni unohtivat, kuinka lennetään.

Olin vähän aikaa sitten salilla tämän ystäväni kanssa ja lupasin itselleni ja hänelle, etten enää koskaan ajaisi itseäni samaan tilaan kuin vuosi sitten. Sain myös viimein rohkeutta sanoa tälle ystävälleni kiitos siitä, että hän on ollut olemassa juuri silloin, kun olen häntä eniten tarvinnut. Hän ei vain sanonut välittävänsä, vaan myös näytti sen!

Nyt vuoden jälkeen, 62 kiloisena voin vihdoin sanoa selvinneeni voittajana. Käyn yhä salilla ja rakastan juoksemista, mutta nyt myös ruokavalio on kunnossa. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan ja nautin syömisestä ja treenaamisesta täysin siemauksin. Tiedän vihdoin, mitä elämältäni haluan ja aion taistella unelmieni eteen, kunnes saavutan ne. Nyt minun on vihdoin aika elää ja aion tehdä sen täysillä!

-Ronja-

Elämääni pääsee seuraamaan osoitteessa:

http://its-you-vs-you.blogspot.fi

Ps. Kuvan mekko, kokoa 164cm oli minulla viidennellä luokalla viimeksi käytössä ja nyt puin sen taas pitkästä aikaa päälleni samaan aikaan järkyttyneenä ja onnellisena siitä, että se on jälleen sopiva!

comments